tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kun äiti lapselleen pupun osti

Jo talvella sitä päässä pyörittelin. Keväällä siitä jo juteltiin. Me haluttiin lemmikki. Mummolassa ehdittiin jo tottua koiriin ja Jimillä oli niitä muuton jälkeen vähän ikäväkin. Itse myös ajattelen, että lapsen olisi hyvä tottua eläimiin ja oppia heti pienestä hieman vastuuta ja taitoa huolehtia jostain. Tietty kohta kolmevuotiaalta ei voi mitään odottaa, mutta pikku hiljaa, pikku hiljaa.

Koirat oli valitettavasti pois suljettu vaihtoehto, niissä kun on paljon hommaa. Oman koiranihan annoin mummolaan, kun vauvavuotena alkoi väsyttää ja koira oirehti siinä elämäntilanteessa, oli kerran jopa viikon syömättä. Siellä minun rakas puudelivauva on nyt mamman silmäteränä ja vanhempieni toisen koiran riesana ja pomona.
Kissakaan ei olisi ollut meille hyvä, oon aivan todella todella allerginen kissoille. Sitten mietin hamsteria. Ihan kiva ja silleen, mutta mitä sen kanssa voi muka tehdä? Eihän sitä olis edes Jimi voinut kädessä pitää, kun se olisi jo karannut.... Näin mielessäni kauhukuvia imuroidusta hamsterista.


Pelin ratkaisi eräs reissu Ysitien lemmikkiin, jonka Jimi isänsä kanssa teki. Sen jälkeen meillä puhuttiin ihanista kaneista ja katsottiin videoita YouTubesta, missä söpöt kanit hyppeli. Aloin tutkailemaan kanien hoitoa ja muuta sellaista, kunnes viime viikolla kävelin kauppaan ja ostin pelit ja vehkeet. Löysin paikalliselta eläinten turvakodilta ilmoituksen ja haimme alle vuoden ikäisen pupun kotiin. Jimi valitsi sen nimeksi Black, neiti Black kani.



Toistaiseksi yhteinen elomme on ollut hyvin rauhaisaa. Kania vähän ujostuttaa ja se pakoilee meitä. Avaan päivittäin sen häkin oven ja välillä se sieltä tuleekin pois, mutta viettää aikaansa mielellään sängyn alla. Sylissä se ei vielä viihdy, mutta totutellaan toisiimme rauhassa. Jimiä vähän harmittaa, kun kani ei anna silittää ja minä kerron että se vielä vähän ujostelee. Öisin kani tykkää sisustaa ja syödä. Kelpo kaveri siis.

Mitä lemmikejä teiltä löytyy? Osallistuvatko lapset niiden hoitamiseen?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Helposti kivaa arkeen - Jos metsään haluat mennä nyt

Niin takuulla yllätyt! Vaikka mä oonkin ihan totaalinen citygirl, niin metsää olen lapsesta asti rakastanut. Se tuoksu, pienet polut ja sammaleet, keväällä soliseva puro, syksyllä makoisat marjat. Omissa lapsuuden leikeissä olin keiju tai villihevonen, tukka hulmuten hypähtelin kiveltä toiselle ja kirmailin pieniä polkuja. Teininä mentiin metsään salaa poikien kanssa pussailemaan ja tupakkia polttamaan. Aikuisena menin metsään puita kuuntelemaan ja nauttimaan metsän rauhasta, vielä viimeisilläni istuin mättäällä poimien käpyjä ja mustikoita. Metsään pakenen todellisuuta, rasittavaa arkea ja hälinää.
 
 
Jimin kanssa käymme metsässä lähes viikoittain. Yleensä lähdemme lenkittämään mummin koiria, mutta nyt olemme tutustuneet myös uuden kodin vieressä humisevaan puustoon. Metsä on mitä oivallisin paikka lasten kanssa!
 "Katso, tuolla meni orava", "Haluatko maistaa mustikan?", "Hei kerättäiskö näitä käpyjä?". Välillä pysähdytään katselemaan milloin mitäkin, mielenkiintoista risua, koloa, kiveä, kakkaa, käpyä, sammalta. Mutsi kun on tälläinen metsänrakastaja, niin sitten halataan vähän puutakin ja maistetaan ketunleipää.
 
 
 Parhaita on ne retket, kun mukaan on sattunut hyvät eväät. Joissakin meidän metsäretkipaikoista on myös laavu, kuten kuvissa esiintyvällä Nyrölän luontopolulla ja tulien tekeminen on pienelle aina elämys. Juodaan pillimehut ja paistetaan makkarat, kuinka kivaa oikeesti! Jutellaan retken aikana luonnosta ja kaikesta siitä mitä nähdään; "hei älä mee sinne, siinä on suota ja suonsilmäkkeitä, ne voi imasta sut" "Ei Jimi näe suon silmiä, missä suon silmä on? Ei Jimi näe sitä". Kerran retken jälkeen Jimi kertoi jopa nähneesä metsässä "kaahun"... Jotkut retket jättävät pienen mieleen muiston pitkäksi aikaa, meilläkin muistellaan lämmöllä sitä, kun kerättiin paaaaljon käpyjä tai sitä kuin äiti kantoi kotiin asti pitkän kepin. Aina ei tarvitse leluja tai suurta mielikuvitusta mukavaan tekemiseen ja tää on meidän ykkös menovinkki. Ihania retkiä metsään!
 
 
 Huhtikuussa Kaksplussan verkostobloggaajat jakavat vinkkinsä päiviin, joina "ei ole mitään tekemistä". Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan tai maksaa maltaita, jotta arjesta saa mielikuvituksellisen. Seuraa Kaksplussan Facebook-sivua ja inspiroidu bloggaajien arjesta! 

tiistai 19. tammikuuta 2016

Week 3: Vähennetään stressiä ja hengitellään

Mä olen kauhea stressaamaan. Siis muiden mielestä. Mun stressaaminen on varmaankin jo niin kroonista, että en sitä aina itse huomaakkaan.
Kulunut syksy ja talvi ovat olleet tooodella stressaavia. Mulla on kirjaimellisesti lähtenyt tukoittain hiuksia (oon tätä menoa kalju...), väsyttää jatkuvasti, öisin ei saakkaan unta, päätä särkee ja niska sekä hartiat on jumissa. Varmasti nämä kaikki muutot ja suuret muutokset vaikuttavat, mutta taustalla voi olla stressin lisäksi muutakin. Olenkin pyytänyt lähetteen kilpirauhastutkimuksiin, meillä on suvussa taipumusta sellaiseen (vielä kun jaksaisin varata ajan sinne...). Lisäksi mun työ on ajoittain todella stressaavaa: keittiössä on aina hommaa ja kiirettä. Silti en voi kuvitella tekeväni muuta, haha.

 
Lueskelin tässä joku aika sitten stressistä ja kortisolin (oikein stressihormooni!) eritymisestä elimistöön ja sain tietää, että jatkuva stressi voi lihotta. Jaiks. Tästä viisastuneena päätin nyt viikolla kolme aloittaa hengitysharjoitukset:
 illalla ennen nukumaan menoa makaan sängyssä selälläni ilman tyynyä ja kädet sivuilla. Hengitän hitaasti keuhkot täyteen ja sitten puhallan ilmat ulos. PUUUUH. Sinne meni stressiä. Ainakin vähän.

Toistaiseksi mun stressi on hieman helpottanut, sillä kämpälle on löytynyt ostaja. Sitten kun hamassa tulevaisuudessa pääsemme uuteen kotiin, voi olla sisustusjutut tulee ajankohtaiseksi.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Week 2: No sitä teetä!

Jep, tällä viikolla vaihdan mun jatkuvan cokis zeron kittaamisen vihreän teen nauttimiseen. Töissä tulee juotua ihan likaa limsaa, mutta olishan siellä meillä vaikka minkälaista teetäkin tarjolla. Ja mä aion valita niistä sen vihreän.

 Viime viikolla muistelin veden juomista ja sehän onnistui aika kivasti, ei pissitä enää niin paljoa, haha. Nyt sitten buustataan nesteiden liikkeelle lähtemistä ja nautitaan muutama kuppi vihreää teetä päivittäin. Sokeria se musta kaipaisi, mutta hunajakin on oikein hyvää. Puntarikin näytti kilon verran vähemmän, jee.


Vihreän teen pitäisi vaikuttaa positiivisesti painonpudotukseen, alentaa kolesterolia ja blaa blaa muuta mukavaa. Joten miksipä ei? Mä näytän peukkua kupilliselle teetä! Mun mielikuvissa istun viltin kanssa sohvalla ja nautiskelen hiljaisuudessa kupposen jos toisenkin, mutta todellisuus uhmakkaan taaperon kanssa taitaa olla jotain ihan muuta. Saan varmaan juoda teeni lähinnä kylmänä....

maanantai 4. tammikuuta 2016

Week 1: water

Aina kun vuosi vaihtuu, niin kaikki lupaa muuttaa pahat tapansa ja tammikuun ajan homma voi luistaakin oikein mukavasti. Mutta viimeistään maaliskuussa kaikki dietit, jumpat ja muut on jo historiaa ja vanhat tutut kaavat ovat palanneet.
Mäkin lupasin vuoden vaihtuessa jatkaa mun omaa hyvän olon projektia ja panostaa vuonna 2016 omaan oloon. Mutta päätinkin tehdä sen toisin kuin aiemmin, ei kerta rytinällä, vaan viikko viikolta, pienin askelin. Sillä isot muutokset ei vaan toimi mulla (enkä usko että monilla muillakaan), joten tästäpä alkaa uusi projekti. 52 viikkoa.



Tällä viikolla numero yksi, aion taas opetella juomaan tarpeeksi vettä. Mulla ainakin juominen unohtuu tosi helposti, varsinkin töissä kiireessä. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi 2,5 litraa vettä päivittäin ja voi pojat että muuten pissattaa. Nähtävästi myöskin epäpuhtaudet on lähteneet liikkeelle, koska mun ensaakoskaanfinnejä-ihoon on sellasia tullut. Kaksi vielä, tää on ihan historiallista.



Omassa arjessani huomaan, että veden juominen vaikuttaa mun vireystilaan, siihen kuinka kipeät jalat on duunipäivän jälkeen ja näläntunteeseen. Aiemmin oon täällä kirjotellu, että mun syöminen on ihan mitä sattuu ja luulen, että mun elimistö ei tunnista kunnolla janon ja näläntunteen eroa. Joten nyt juodaan! Ainut miinus tässä hommassa on toi jatkuva pissähätä, mutta sen pitäisi tasaantua jossain vaiheessa, näin muistelisin. Kerron sitten ens viikolla, kuin tää homma etenee ja mitä uusia juttuja sen jälkeen opetellaan.

Unohdetaan tipattomat ja juodaan kirkasta, raikasta VETTÄ. 

lauantai 2. tammikuuta 2016

Voi herranjestas mitä mullistavia ajatuksia

Nyt se taas alkoi, nappasin itseäni (kaksin) käsin hanurista ja sanoin, Laura, jos sä et jumppaa, niin kukaan ei tee sitä sun puolesta. Niin, vastasin, ei tee ei. Ja sitten kampesin itseni ylös sängystä ja puin päälle, laitoin heijastimen itseeni ja koiraan ja astuin pimeyteen. Kello seitsemän aamulla.

Köpöttelin tunnin vailla suuntaa, kuuntelin musiikkia ja ajattelin. Ajattelin, että miksi kaikki tuntuu aina niin vaikealta. Miks koskaan ei voi onnistua? Miksi on niin hankala avata itsensä jollekkin toiselle? Miksi on niin mukavuudenhaluinen? Miksi ei uskalla vaan antaa mennä? Pitäiskö vaan ottaa pieni hyppy tyhjän päälle? Uskaltaisinko?

Kaveri oli jakanut facebookissa persoonallisuus testin ja aikani ratoksi sen näpyttelin. Vastaus oli oikein osuva. Just tollanen mä taidan olla, tuumailin.

“I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best.” 
― Marilyn Monroe

Seuraavaksi bongasin linkin Hennariikan Sinkkublogiin ja tuo teksti oli ihan niin kuin mun omasta elämästä! En uskalla rakastua, kun en halua satuttaa itseäni. En uskalla tavoitella unelmiani, koska mua pelottaa. En uskalla lähteä opiskelemaan, koska vanhassa on niin turvallista. En uskalla antaa kenellekkään mahdollisuutta, on helpompi vaan päästää irti.
 Ja niin se on ollut aina, on helpompaa päästää irti. On helpompaa tehdä sitä mitä osaa. On helpompaa olla vain tälläinen, kuin ponnistella kohti muutosta. 

Välillä ajattelen, että en mä tarvii ketään toista. Ja tavallaan se on totta, oon hoitanut kaiken hienosti yksinkin. Mutta jokainen tarvii jonkun toisen. Etsimällä se ei löydy, sen tiedän. Välillä ajattelen, että oon ihan hyvä tälläisenä, kaikkine kurveineni. Ja sekin on totta, mutta se ei ole kuitenkaan sitä mitä haluan. Välillä ajattelen, että jaksan tehdä tällaisia hommia hamaan tulevaisuuten. Mutta jaksanko oikeasti? Kun jo 12-vuotta on näitä tehnyt, niin eikö olisi hyvä uudistua ja kokeilla jotain ihan muuta?

Joten päätin, että vuosi 2016, on muutosten vuosi. Haluan voida hyvin ja näyttää hyvältä. Haluan saavuttaa unelmiani, askel kerrallaan. Haluan sittenkin rakastua. Haluan opiskella. Koska koskaan, ei ole liian myöhäistä. Ja siksi aion kammeta itseni huomennakin ylös aamu seiskalta, käydä lenkillä ja syödä aamiaiseksi lautasellisen kaurapuuroa.
 Ja haluan taas saada tän blogin osaksi mun arkea, nykyään ei vaan saa aikaiseksi. Ja siksi aion aloittaa uuden juttusarjan, kohti parempaa oloa viikko viikolta. Kesällä sain pudotettua sen 8 kiloa ja olo oli sillon niin huippu, että haluan saada sen taas takaisin! Nyt on vaan niin paljon tekosyitä, että miks en ole jatkanut samalla tiellä. Joten tervetuloa 2016!! Mä oon valmis!