perjantai 28. elokuuta 2015

Mä en jaksa säätää

Tänä keväänä musta tuntu ekan kerran, että oisin valmis menemään eteen päin. Unohtamaan menneen ja jatkamaan elämääni. Kevään ja kesän aikana oon tututstunu moniin ihmisiin, ihastunut kerran, särkenyt sydämmeni ja aloittanut taas alusta. Mutta nyt aloinkin miettimään, että miksi? Miksi jonkun kanssa oleminen olisi muka niin tärkeää?

En usko, että on olemassa "sitä oikeaa". Omissa ihmissuhteissani ne tyypit on olleet oikeita mulle just sillon - myöhemmin sitä on miettinyt, että mitähän hittoa näin tuossa Petterissä? Varmasti voi olla joku sellainen oikea, että sen kanssa haluaa olla koko loppu elämän, mutta nyt oon alkanut pohtia, että onkohan näin. Nimittäin kesän aikana tein oivalluksen, ajatuksen suhteiden karman laista: saisit aina ne ihmiset, mitä et edes halua ja ne ketkä kiinnostaa, on saavuttamattomissa. Näin se vaan on.

Tietty voit saada ne sua kiinostavat hetkeksi jollain tasolla, mutta mitään pysyvää tuskin tulee. Ja ne kaikki epätoivoisesti susta kiinnostuneet jantterit vaan ärsyttää pommittamalla. Onko sitä itse niille kiinnostaville juuri tuollainen ärsyttävä pommittaja? Mulle henk.koht. kaikista kauheinta on sellainen pommittaminen, ahdistun siitä. Paitsi jos se pommittaja on joku josta oikeesti oon kiinnostunut. Monimutakaista, eikö?

Kesä 2013

 Mua jotenkin vähän on alkanut ärsyttämään ihmissuhteiden dynamiikka, se pelaaminen. Osaan kyllä pelata, ainakin siihen asti kun ihastun, sen jälkeen alan panikoimaan. Mutta pelaaminenkin alkaa maistumaan jo puulta... Pitää yrittää käyttäytyä fiksusti ja olla muutenkin kunnollinen. Ja mä en jaksa, sillä en oo kunnollinen. Tai oon, näin päällisin puolin. Mutta luonteeltani oon iloinen, leikkisä, helposti yllytettävissä, tulinen (nollasta sataan sekunnissa), joskus helvetin pahalla päällä, rakastava, villi ja vallaton. Haluaisin laukoa (ja ystävien kanssa lauonkin) mun älyvapaita ajatuksia ääneen, juoksennella alasti sateessa, lähteä suunnittelematta jonnekkin kauas ja antaa vain mennä! Mutta kun tutustut johonkin uuteen, sä et vaan voi täräyttää sun pöljiä ajatuksia heti tiskiin. Ymmärrättekö yhtään? 

Joten oon päättänyt antaa vaan olla. En jaksa enää vastailla miehille, jotka ei vaan kiinnosta. En jaksa odottaa puhelin kourassa, että se, kuka mua kiinnostaa, laittaa jotain viestiä. En jaksa analysoida jotain juttuja, että mitähän se nyt tarkoitti tolla ja tolla. En vaan jaksa enää yhtään tätä säätämistä. Jos "se oikea" ei tule vastaan, niin sitten ei tule. Ja ne "väärät", no hauskaahan se on, mutta taidan jätää välistä.

2 kommenttia:

  1. Mulla on menneisyydessä samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia parisuhteista. Kunnes eräänä iltana (kun en todellakaan odottanut mitään erityistä tapahtuvan) neljä vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni ja lasteni isän. Hänen kanssaan piti myös kokeilla pelaamista, mutta taisimme molemmat todeta sen nopeasti turhaksi. Yhteisen matkamme varrelle on mahtunut sekä ala- että ylämäkiä. Yhdessä ollaan niistä menty eteenpäin. Tahtoa ja rakkautta riittää <3

    Toivottavasti uskosi rakkauteen palaa ja löydät rinnallesi ihanan kumppanin jakamaan arjen haasteet. En toki tarkoita etteikö ilman parisuhdetta elämä voisi olla ihanaa. Voi tietty! Eikä sitä sais omaa onneaan laittaa toisen vastuulle. Pitää ensin olla onnellinen yksin että voi olla onnellinen yhdessä. Mutta tsemppiä ja aurinkoista syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä uskon että se tulee jos on tullakseen. Oon vaan kyllästynyt kattelemaan. Niinpä päätän olla kattelematta ja tapaan jonkun jos tapaan, eipä mulla kiirettä ole :)

      Ihanaa että sulle on käynyt noin <3 Parisuhde on nimenomaan tahtotila. Kun tahtoo tarpeeksi olla toisen kanssa, niin kyllä se kestää! Kiitos kommentista, tsempeistä ja ihanaa syksyä syksyä sinnekkin!

      Poista

Ilahduta mua ja jätä kommentti!