tiistai 21. lokakuuta 2014

Working mama, YH

Oon ollut tosi paljon nyt töissä, itseasiassa huomenna päättyy kahdeksan päivän putki. On ihanaa että on mukavia töitä, mutta on myös ihanaa saada viettää sen jälkeen kaksi ansaittua vapaata oman rakkaan Jimbon kanssa. Oon siinä mielessä todella onnekas, että vaikka teen töitä, niin Jimi ei ole päivähoidossa. Meillä hoitokuviot on järjestetty niin, että Jimin isä, Herra M, hoitaa osan päivistä ja mun äiti tai siskot osan päivistä. Jimi on kotona yötä ja aamut me vietetään yhdessä, puolen päivän jälkeen menen töihin ja tulen illalla taas kotiin.
 
Joku ystävällinen oli linkannut edellisen postauksen eräälle keskustelupalstalle, jonka aiheena oli yksinhuoltajuus. Ekaks olin että mitä ihmettä? Miten tää nyt mihinkään liittyy? Aiheena oli miksi nainen haluaa yksihuoltajaksi. Asiaa pohdittuani tajusin, että enpä ole täällä asiaa paljoakaan avannut, joten tässä tulee.
 
Mulla on aina ollut pelko, että musta tulee yksinhuoltaja Pupariin, ihan niin kuin mun omasta äidistänikin. No, Puparissa asuttiin vain muutama vuosi ja mullahan on myöskin isäpuoli ja kaksi siskopuolta. Mulla ja mun äidillä on loppupeleissä muutenkin hyvin erilaiset lähtökohdat, joten Pupariin tuskin joudun. Mun äiti oli silloin vain himpun verran yli 20, käynyt läpi avioeron ja muuttanut uuteen kaupunkiin opiskelemaan, pienen lapsen äitinä. Ennen lasta olin itse ehtinyt lukea itseni ylioppilaaksi, yrittäjäksi ja suurtalouskokiksi. Ja himpun verran yli 20-vuotiaana ostanut ensimmäisen oman asunnon. Töitä oon aina tehnyt sata lasissa, ihan niin kuin mun vanhemmatkin. Jotenkin en ikinä ole halunnut kokea samaa (vaikka ei se niin kauheaa loppujenlopuksi ollutkaan, meidän asiat on todella hyvin) ja olen halunnut aina tarjota lapselleni kokonaisen perheen.
 
En usko, että kukaan haluaa yksinhuoltajaksi. Tietty, jos haluaa lapsen ja ei ole miestä, niin se on varmaan ainut vaihtoehto. Ei yksinhuoltajuus ole mikään jippii jee jee-juttu, jota oikein odottaa. Aina asiat ei vaan mene suunnitelmien mukaan. Voin vannoa käsi sydämellä, että minä ja Herra M olemme varmasti tehneet kaikkemme, että meillä olisi kokonainen perhe. Kummallakaan kun sitä ei ole ollut. Jotkut asiat vaan on ylitsepääsemättömiä ja meillä oli niitä molemmin puolin, oikeastaan koko homma oli jatkuvaa riitelyä. Ei kukaan jaksa riidellä jatkuvasti. Ja kun lisätään soppaan vielä muutama vakavampi asia, niin erohan siinä tulee. On asioita, jotka mun mielestä ei vaan kuulu lapsiperheen elämään ja en halua, että Jimi joutuu sellaisia näkemään tai kärsimään niistä. Tietty tämä on vain mun puoli ja mun ajatus asiasta, joku muu voi olla toista mieltä. Varmastikkin Herra M näkee meidän eron syyt eritavalla ja sekin on oikein, kumpikin on yhtä syyllisiä tai syyttömiä.
 
Ero oli mulle ainakin helpotus, kuin taakka olisi harteilta pudonnut. Vaikka kuinka rakastaa toista, niin kaikki ei aina onnistu. Ja kyllä, rakastan vieläkin Herra M:ää, lapseni isänä. Herra M on hyvä isä, hän hoitaa Jimiä kuin kukkaa kämmenellä. Aina isänsä nähdessään Jimi hymyilee ja nauraa, alkaa jo autossa vilkuttamaan. Sitä en ikinä halua kummaltakaan viedä pois, isä on hyvin tärkeä lapselle. Herra M on myös omalla tavallaan tukenut mua mun heikoilla hetkillä, sillä aina se yksinhuoltajuus  ei ole helppoa. Kun olen ollut uupumuksesta ja väsymyksestä aivan tööt, niin olen saanut nukkua. Välillä Jimi on isällänsä yötä, jotta mullakin olis omaa aikaa. Ne on todella tärkeitä asioita, joihin kaikilla ei ole mahdollisuutta.
 
Mutta nyt tähän ensimmäiseen vuoteen ja yksinhuoltajuuteen ja miltä se tuntuu. Kuvittele, että et ikinä saa rauhassa käydä suihkussa. Tai vessassa. Tai kukaan ei voi hetkeä vahtia lastasi, kun viet roskat. Lapsi on mukanasi joka ikisellä kauppareissulla. Kannat autosta yksin lapsen ja kauppakassit.  Tunnet huonoa omaatuntoa kotitöiden tekemisestä kun voisitte leikkiä yhdessä, mutta koska olet ainut aikuinen taloudessa, niin ne on tehtävä. Koskaan et saa nukkua aamulla myöhään, ellei lapsikin nuku.
 Tää nyt on vähän kärjistettyä, sillä mulla on myös niitä omia päiviä ja öitä. Ja jos joku nyt sanoo, että lapsi on mulle taakka, niin höpö höpö. Rakastan Jimiä yli kaiken ja tekisin mitä vaan hänen puolestaan! Jimi on mun elämän paras asia! Mutta sellaista se on, olla kahdestaan lapsen kanssa. Joten ihan vaan vinkkinä mun ystäville, tulkaa te meille kylään, sillä mulla on kädet täynnä hommia ja en jaksa lähteä mihinkään jos ei oo ihan pakko :D.


8 kommenttia:

  1. Itselläni ei ole kokemusta yksinhuoltajuudesta.. En osaisi kuvitella miten itse pärjäisin vastaavassa tilanteessa, mutta joka tapauksessa nostan sulle hattua kun jaksat yksin :) Tsemppiä sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti kaikki siinä pärjää! Välillä sitä kaipaa apua tai seuraa, mutta silti kaikki hommat hoituu ja järjerjestyy :) Kiitos tsempeistä!

      Poista
  2. Mullakaan ei ole kokemusta yksinhuoltajuudesta, mutta meidän perheen työajat saa arjen välillä tuntumaan silti. Mies käy iltatöissä ja itse 8-16, jonka jälkeen haen lapsen päiväkodista ja olen yksin sen kanssa lapsne nukkumaan menoon saakka. Mulla on meidän perheen auto käytössä työmatkan takia jonka vuoksi minä käyn iltapäivällä lapsen kanssa ruokakaupassa ja kannan ne kauppakassit ja lapsen kotiin. Käyn lapsen kanssa ulkoiluttamassa koiran ja hoidan kotityöt. Pointtna siis että ymmärrän taakkasi vaikka en yksinhuoltaja olekaan :) paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huii, teillä on vielä koirakin! Haluaisin kauheasti koiran, mutta en taida uskaltaa, kun se voisi olla liian hankalaa. Kyllä tollanenkin on ihan verrattavissa tähän meidän perheen hommaan, eipä sullakaan paljoa apuja kotona ole! Tsempit sinnekkin ja kiitos :)

      Poista
  3. Minä autan erästä kaveriani joka on yksinhuoltaja juuri noissa arkisissa asioissa kun olen heillä kylässä.
    Mutta välillä on ongelmia kun tämä lapsi haluaa liikaa huomiota vierailta rupeaa riehumaan ja itkemään eikä se meinaa loppua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsi varmaan kaipaisi myös toista aikuista ystäväsi lisäksi? Ymmärrän kyllä, että yhtenä vanhempana ei aina pysty antamaan huomiotaan ihan täysin, kun on ne kotityötkin tehtävä. Ihanaa, että autat ystävääsi! Apu on aina kultaakin kalliimpaa!

      Poista
  4. mun kaveri väittää että heillä ei käy vieraita paljoa minä ja hänen äitinsä yleensä olemme ainoat jotka käy. En minäkään usein 200km välimatkan takia käy. kaveri on arkisin töissä 7-15 ja lapsi tarhassa.
    Mutta hirveän vaikea auttaa tuollaisessa tilanteessa että hän hankkisi lisää niitä kavereita jotka voisivat käydä kylässä.
    Niin varmaan lapsen käytös muuttuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, kyllä jokaisen pitäis hankkia ihan itse ystäviä. Mutta entäs sellainen tukiperhe juttu? Joskus kuulin, että sellaistakin järjestetään :)

      Poista

Ilahduta mua ja jätä kommentti!