lauantai 4. lokakuuta 2014

Synnytyssairaala kaveri

Oltiin Jimin kanssa kauppassa jonottamassa kassalle, kun vierestä kuului iloinen tervehdys. Käänsin katseeni ja kappas, siinä oli vierustoverini synnäriltä, perhe mukanaan. Meidän lapsilla on päivä ikäeroa, mutta en enää kyllä muista mihinkä suuntaan.
 
Nopeasti vaihdettiin jonossa kuulumiset, toivotin hyvät syksyn jatkot. Hassu sattuma.
 
Mietin synnäriä. Siinä me oltiin, pienessä huoneessa, kaksi ensisynnyttäjää. Meille molemmille oli tehty sektio ja meidän molempien vauvat olivat teholla. Jimillä oli paha infektio ja naapurin tyttö oli keskonen, syntyi viikolla 34 muistaakseni. Molemmat oltiin varmaan aika tööt, sillä itse en muista synnäriltä paljon mitään, tai muistan, mutta ne muistot ovat hataria, kuin unessa.
 
Olin väsynyt ja kipeä ja hämilläni. Aamulla mulle tehtiin sektio, heräämössä näin vauvaa 5 minuuttia. Seuraavan kerran illalla sain nähdä vauvani ja pidellä häntä 15 minuuttia. Hoitajilla oli kiire ja he eivät päässeet viemään mua sinne teholle, yksin en voinut mennä, kun en saanut kävellä. Seuraavina päivinä odotin Herra M:ää kuin kuuta nousevaa. Hän kärräili mut teholle (matkaa oli kilsa ja ekoina päivinä kävely ei oikein onnistunut) katsomaan pikkuista. Kolmantena päivänä sain imettää ekan kerran. Eipä mulla kyllä siihen ollut mitään hinkua aiemmin ollutkaan; maito ei noussut ja sain aivan järkyttäviä jälkisupistuksia aina vauvan lähellä. Itku silmässä pyysin hoitajilta särkylääkettä jälkisupistuksiin, että voisin edes pidellä lastani sylissä.
 
Huonekaverin kanssa saimme vauvat samoihin aikoihin huoneeseen. Vauvat nukkuivat vierekkäisissä sängyissä, verho välissään. Olin aina ihan paniikissa, kun vauva nukkui ja halusin suihkuun helpottamaan kivuliasta oloani. Onneksi huonekaveri oli luontevampi äitinä kuin minä ja lupasi kertoa jokaisesta inahduksesta heti. He pääsivät aiemmin kotiin, pikkuinen vauva oli periaatteessa 35 viikkoinen, eli oikeasti viikon vanha. Minäkin olisin halunnut kotiin, mutta Jimi sai antibioottia suoneen viikon ajan. Sen jälkeen olin huoneessa yksin. Kärräsin vauvan omassa sängyssään kylppäriin mun suihkun ajaksi. Itkin, kun halusin vaan niin paljon omaan sänkyyn. Ikävöin telkkaria ja koiraa. Olin jotenkin hämilläni vauvasta ja väsynyt, todella väsynyt ja kipeä.
 
Kotona kaikki asettui omiin uomiinsa. Oli vähän pakkokin, sillä Herra M:lle sattui yksi juttu ja olin 3 viikkoa yksin vauvan kanssa. Aloin luottamaan itseeni ja rakastin tuota pientä poikaa niin paljon, ihan niin kuin vieläkin. Tuijottelin pientä tuhisevaa nyyttiä öisin ja hymyilin.
 Kaikki tämä oli jo unohtunut, mutta tänään kun tapasin synnytyssairaala kaverin, niin tuli fiilis, ihan kuin se olisi tapahtunut eilen.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos Kathy ♥ Tuli kyllä haikea olo ja jotenkin ikävä sitä pikkuista tuhisevaa kääröä.

      Poista
    2. Jotenkin aina pojan syntymäpäivän tienoilla tulee muisteltua ja haikeiltua... aina 21.9. muistan et silloin lähdettiin sairaalaan jne. Sumussa meni mullakin se aika sairaalassa, olin niin väsynyt. Muistan vaan, että vuorotellen itkeskeltiin vierustoverin kanssa mut ei kyllä puhuttu toisillemme muuta ku et kysyttiin että tuliko tyttö vai poika :P Onneks oli kahden hengen huone...

      Poista
    3. Voi, itkitte vuorotellen :D Mulle tuli tästä niin söpöjä mielikuvia ja alko hymyilyttämään ♥ Kai itkitte ees ilosta?

      On kyllä kieltämättä välillä niin haikea olo, kun Jimi kasvaa. Vastahan se oli ihan pienen pieni, itki hiljaa, ynisi syödessään maitoa ja kakkasi sinappia. Määkin alan kohta itkemään :D

      Poista

Ilahduta mua ja jätä kommentti!