Tää on kyllä asia, joka jaksaa mua ihmetyttää ja varmasti jakaa mielipiteitä, onko äidillä oikeus omaan elämään?
Monesti olen sen lähipiirissäni nähnyt: ukko menee harrastuksissa, töissä ja rillutteluissa, nainen on lapsen kanssa kotona ja harrastaa mm. siivoamista. Selityksiä tähän varmaan on monia, mutta yksi yleisimminstä mitä olen kuullut, on se että kun en mää haluu laittaa sitä hoitoon, mulle tulee huono omatunto.
En tiedä muista, mutta ihmettelen tuota omatuntoa ja jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Mistä ne on tulleet? Miksi äitiys on syyllisyyttä? Tuleeko tämä paine ja tunne äideistä itsestään vai onko se yhteiskunnan luomaa? Itse en ole tuntenut tähän mennessä syyllisyyttä vasta kuin yhdestä asiasta: särkylääkkeen antamisesta. Vaikka oon sitä vasta muutamia kertoja antanut, niin tunsin siitä silti syyllisyyttä. Sinänsä hassua, sillä siksihän sitä annetaan, että lapsella olisi parempi olla ja kivut menisivät pois. Eräs nainen tiivisti hyvin ajatukseni sanoiksi: annanko tätä siksi, että haluan itse päästä helpolla? Ja siltähän se tavallaan tuntuu, lapsi on kipeä ja huutaa, haluan että kipu loppuu, mutta haluan myös, että rauha palaa.
Päätin jo raskaana ollessani, että millaista äitiä musta EI tule. En halua olla sellainen hössöttävä, liikaa suojeleva, liian steriili ja lapselleen lässyttävä äiti. Tähän asti kaikki on onnistunut, paitsi tuo lässytys, mutta sitä teen salaa kotona :D. Jotenkin uskon itse siihen, että lapsen pitää saada onnistumisten ja epäonnistumisten kautta oppia asioita ja mitä enemmän syö hiekkaa, niin sitä parempi vastustuskyky tulee. Tietty Jimi on vielä ihan pieni ja kun aletaan tosissaan liikkumaan, niin sitten voin muuttaa mieltäni ja olla helisemässä, mutta nyt musta tuntuu tältä.
Päätin myös, että haluan kerran kuussa nukkua kunnon unet ja tehdä rauhassa omia juttuja. Kyllähän ekalla yökyläily kerralla sydäntä kouraisi ja ikävä oli, mutta parempi näin. Olen myös kuullut niitä juttuja, kun lapsi on mennyt ekaa kertaa yökylään paljon vanhempana (puhutaan siis ikähaarukasta 2-7) ja se on ollut kamalaa, niin lapselle kuin vanhemmillekkin. Tietysti jokainen tyylillään, juuri niin kun itse parhaaksi kokee, mutta huomasin joidenkin paheksuvan minun valintaani. Koen asian niin, että jaksan olla paljon parempi äiti, kun olen saanut vähän hengähtää. Tää tulee olemaan tulevaisuudessa vieläkin tärkeämpää, kun ollaan nyt kahdestaan. Mulle aina ollut tärkeää ne omat jutut ja aion pitää niistä kiinni tulevaisuudessakin. Esimerkiksi tää blogin kirjoittaminen on yksi niistä jutuista, mutta tätä tulee tehtyä silloin kun Jimi nukkuu.
Mietinkin tässä nyt, että miksi on paheksuttavaa, että äitikin haluaa välillä omaa elämää ja omia juttuja? Kun miehet saavat nähtävästikkin mennä niin kuin haluavat ja äiti istuu lasten kanssa kotona. Eikö sen pitäisi olla molempien oikeus? Viime aikoina olen ymmärtänyt, että molempien vanhempien on saatava omaa aikaa ilman perhettä ja omia harrastuksia. Koska olen liikkuvaista sorttia ja päivä kotona pötkötellen kuulostaa tylsältä (teen sitäkin, mutta useimmiten puuhastelen jotain), niin olen ottanut Jimin mukaani oikeastaan kaikkialle. Nyt päätin, että mulla on oikeus myös omaan elämään aina välillä ja alan mahdollisesti harrastamaan jotain. Ehkäpä lenkkeilyä. Tai uintia. Ja en aio tuntea siitä tippaakaan syyllisyyttä.
Rakkaudella Lola