Elämä on täynnä kohtaamisia

Mulle kävi viikon sisään kumma juttu. Ajattelin kirjoitta tästä, koska se herätti mussa tunteita ja muistoja.

 

Olin 13-vuotias kun me muutettiin kaupungista vähän kauemmas. Olin koulussa keskustassa ja en halunnut vaihtaa koulua sinne alueelle mihin muutettiin, enhän edes tuntenut sieltä ketään. Kun tuli riparin aika, mun oli mentävä asuinalueemme seurakunnan riparille. Muistan kuinka paljon mua jännitti mennä sinne, keskelle ihmisiä joita en tuntenut. Ajan myötä mulle selvisi, että ne muut siellä tuntivat toisensa tosi hyvin, osa oli tuntenut toisensa jo tarhasta asti. He kaikki olivat samassa koulussa ja näkivät toisiaan lähes päivittäin.

Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi.

 

Ripari oli ja meni, sain sieltä ystäviä, jotkut niistä ihmisistä on vieläkin mulle tärkeitä. Sitten alkoi isoskoulutus ja osallistuin siihen. Siellä olikin vielä enemmän uusia ihmisiä ja he kaikki tunsivat toisensa, minä vain ne muutamat joihin olin riparilla tutustunut. Pakko sanoa, että heillä oli siellä selkeästi omat porukkansa ja niihin ei mukaan niin helposti päästykkään. Erityisesti mulle on jäänyt mieleen eräs tyttöjen porukka, joka käyttäytyi mua kohtaan aina todella töykeästi ja ylimielisesti. En vielä tänä päivänäkään tiedä miksi.

 

Olisin halunnut olla kaikkien kaveri, mutta en saanut siihen mahdollisuutta. Myöhemminkin näitä naisia kohdatessani, he katsovat minua pitkin nenän vartta. Nyt olen yhden näistä naisista nähnyt kaksi kertaa peräkkäin viikon sisään.

 En ollut ajatellut ketään heistä moneen vuoteen ja näin tämän yhden naisen, hymyilin hänelle.

Hän käänsi katseensa pois.

 

Olin ajatellut, että kaikki tuollainen menneisyydessä tapahtunut olisi jo unohtunut ja kaikki voisivat olla ystävällisiä toisilleen. Olisin voinut jopa moikata iloisesti tälle naiselle, ehkäpä ensi kerralla teenkin niin!

Ihmisen elämässä kaikki kiteytyy rakkauteen ja pelkoon.

 

Rakkaudella Lola